Työ on tehty ja olo hieman hölmistynyt: saimme valmiiksi sen, mitä halusimmekin. Simo puursi lopulta visuaalit jokaiseen 18 päätekstiin. Teos julkaistaan piakkoin.
Viimeisellä viikolla itse lähinnä ”pelasin” teosta ja pyöräytin sitä muutamalla testipelaajalla, kirjoitin 18 sanan mittaisen loppurunon ja korjasin kirjoitusvirheitä. Kosmeettisia pikkujuttuja. Alkuviikosta harkitsin vielä kirjoittavani lisää hyperlinkkisanoja, mutta jätin lopulta sikseen. Eräs teosta testannut ystäväni kun sanoi, että ainakin hänen lukukokemustaan vain hämärtää, mikäli linkkisanoja on liikaa; silloin lukija ei osaa enää kiinnittää niin paljon huomiota käsillä olevaan näkymään, vaan arpoo jo ennakkoon, mitä sanaa tulee seuraavaksi painamaan. Myös visuaalisesta ilmeestä tulee ruuhkainen, mikäli lihavoituja sanoja on kovin paljon. Tämän olisi voinut ehkä kiertää jättämällä linkkisanat lihavoimatta, mutta ainakin kosketusnäytöillä pelaavien kokemuksesta sellainen olisi tehnyt helvettiä. Sitä paitsi kursorilla hypertekstien etsiminen ei ole sellainen peli, jota halusimme.
Tekstini jätin lopulta pääosin proosarunomuotoon, jollaiseksi ne toki alkujaan kirjoitinkin. Aina voisi asetella ja rivittää toisin, vaikka itse lausetaso luo jo tietyn sisäisen logiikan ja vaatimuksen. Esimerkiksi säkeenylitykset proosarunossa ovat itsestäänselvän hankalia, mutta jo kappalejaot tai tyhjät rivit tuovat mukanaan omat ongelmansa.
Tätä kirjoittaessani pääasiallisesti mietin, olisiko pitänyt tasata teksti oikeasta laidasta proosapalkiksi, mutta ehkä hivenen vaeltavampi marginaali antaa visuaalista tilaa enemmän, vaikka samalla muodon ”kireydessä” menetetään. Tasaaminen on prosaistin peruskeino, jolla mikron käyttöohjeenkin saa näyttämään ”uskottavalta” kaunokirjallisuudelta. En osaa silti vieläkään sanoa, olisiko teksti visuaalisesti parempi tasattuna.
Rivityksen tarkemman syynin jätin huomioimatta siksikin, koska ruutunäkymien koot vaihtelevat joka tapauksessa laitteesta riippuen. Ideaalitilassa teosta pelataan tietokoneen näytöllä tai pädilla, mutta jo näissä tulee kysymys pystysuuntaisen pädinäytön ja laajakuvaisen konenäytön suhteesta (itse kirjoitin ja editoin pöytäkoneella ja 24-tuumaisella näytöllä). Taulutietokone sentään toistaa näkymän suunnilleen kokonaisena siinä, missä kännykkänäkymällä joutuu jo scrollaamaan merkittävästi nähdäkseen tekstiä.
Se, onko näkymä toimivin päällekkäin vai vierekkäin lienee lähinnä mielipidekysymys. Molemmilla on etunsa. Tekijänä sitä alkaa miettiä sellaisia asioita kuin lukusuunta, kultainen leikkaus, katseen vaeltelu ruudulla, jne. Tietenkin näitä asioita miettii aina, varsinkin runokirjoja tehdessään, mutta Simon visuaalit luovat vielä aivan oman ulottuvuutensa yhtälöön. Olisiko suotavaa, että niihin kiinnittää huomion ensin? Vaiko ensin teksti, sitten vasta animaatio? Sen jätämme mieluusti kokijan/pelaajan itsensä vastuulle. Samanaikainen, limittäinen konstellaatio olisi tietysti ideaalimme, mutta valitettavasti ihminen on typerä ja pieni, hahmottamiskyvyltään aikaan ja lineaarisuuteen sidottu olento. Horisontaalinen ”tietokonenäkymä” vie multimedian ja pelin suuntaan. Vertikaalinen pädinäkymä solahtaa kenties luontevammin lähemmäs kirjallisuutta. Jne.
Muutokset varsinaiseen tiedostoon pystyin tekemään viimeisillä viikoilla jo itse: käytimme kepeää Sublime Text -editoria, samalla pystyin pyörittämään ja refreshaamaan varsinaista pelitiedostoa selaimessani. Jahka olin näkemääni suunnilleen tyytyväinen, lähetin tiedoston Simolle. Samaisella editorilla olisin halutessani pystynyt tekemään myös enemmän hyperlinkkejä ja alaviite-/väliruututekstejä. Käytännön tasolla tämä ei ollut minulle yhtään sen monimutkaisempaa kuin vaikkapa WordPressin html-näkymän kanssa puljaaminen. Niinpä en suinkaan voi tämän perusteella kehua olevani KOODIKUNINGAS.
Loppurunosta vielä sen verran, että kehitimme teokseen systeemin, jossa jokaista 18 päänäkymää kohden on yksi sana 18-sanaisessa loppurunossa. Niinpä teksti toimii samalla eräänlaisena loppunäkymänä, joka kertoo pelaajalle ”edistymisestään”, jos kohta melko abstraktilla tasolla. Näkymiä per pelikerta on kuusi (se oli alkujaan neljä tai viisi, lisäsimme niitä hieman, että varianssi olisi suurempi), joten loppurunon 18 sanasta saa näkyviin per pelikerta maksimissaan kuusi. Niinpä teos pitää pelata useaan kertaan (ja kirjoittaa loppurunoa muistiin), mikäli runon haluaa kokonaan auki. Simppeli juttu, mutta halusimme edes jonkinlaisen porkkanan.
Siltikin pelastettava prinssi tai prinsessa on, aina lopulta, jossain toisessa linnassa.